Italialaiselta kuulostavasta nimestään huolimatta
Acapella Campanile on aito saksalainen laatutuote, kotoisin Duisburgista. Ensi
kohtaamisesta voin kertoa, että vaikka valokuvat niistä olivat tuttuja jo Frankfurtin
High-End-messuilta, luonnossa kaiuttimien olemus yllätti: 2,4 metriä korkeat,
mittasuhteiltaan silmiähivelevän sopusuhtaiset sirot tornit, joiden ulkosivuilla
sojottavat 70 cm:n valkoiset torvet, hallitsivat 40 m2:n kuuntelutilaa. Mikäli Campanilet
eivät toimisi alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan päinvastoin kuin kohta yritän
teille kertoa, veikkaan, että moni arkkitehti ottaisi nämä vaikkapa tilataideteoksiksi
modernia ympäristöä komistamaan.
Campanile on 3,5-tiekaiutin, joka koostuu kahdesta suljetusta
kotelosta, joissa on kussakin kaksi bassoelementtiä. Näiden koteloiden välissä on
takaa avoin laatikko, johon on asennettu diskanttisäteilijän ohjaukseen käytetty
eletroniikka sekä jakosuodin. Kotelot kulkevat kuljetuksessa erillään, ne kootaan
paikalla kiinnityspulteilla. Keskiääninen torvineen on kiinnitetty välimmäisen
laatikon sivuun, kaiutintornien ulommaisille sivuille.
Omaperäisistä ratkaisuista omaperäisin on ehkä kaiuttimen
plasmadiskantti - ION TW 1 S. Jakosuotimesta tuleva diskanttisignaali vahvistetaan
korkeajännitteiseksi keskimmäiseen koteloon sijoitetulla Hartmann & Braunin
valmistamalla A-luokan tehovahvistimella. Korkean jännitteen avulla synnytetään
säteilijänä toimiva valokaari, joka "värähtelee" musiikin
mukaan. Kuumentuneen ilman paineenvaihtelu kuullaan
musiikkina. Plasmasäteilijä tuottaa melko vaatimattoman äänenpaineen,
joten sitä pitää vahvistaa pronssista valmistettulla kaikusuppilolla. Valokaari syttyy
ensimmäisestä musiikkisignaalista, 20 minuutin päästä viimeisestä se sammuu.
Keksintönä plasmadiskantti näki päivänvalon jo 20-luvulla
Saksassa. Vaikka se on osoittautunut äänenlaadullisesti erinomaiseksi, ongelmana on
ollut valokaaren ja ilman hapen reaktiossa syntyvä otsoni, O3. Moni tutumpikin
valmistaja, mm. Magnat, on kokeillut tekniikkaa, mutta ovat sittemmin luopuneet
plasmadiskantin käytöstä otsonin hajun vuoksi. Acapella on kuitenkin jatkanut
plasmaäänistekniikan kehittelyä ja on pystynyt ratkaisemaan ongelman torven ja
valokaaren väliin asennetulla keraamisella katalysaattoriputkella. Katalysaattori todella
toimi, en missään vaiheessa haistanut otsonin hajua kuunteluarviotamme tehtäessä.
Diskantin ja keskiäänisen jakotaajuus on 5000 Hz. Dynaudion
valmistamien keskiäänielementtien apuna on halkaisijaltaan 70 cm:n asfäärinen torvi,
joka vahvistaa säteilijän ääntä 10 desibeliä. Torvi on valmistettu lasikuidusta,
valmistus on pitkälti käsityötä ja mittatarkkuusvaatimuksen vuoksi erittäin vaativa
työvaihe.
Alarekisterin alue, alle 600 Hz:a, on jaettu kahtia. Kaiuttimen
rakenne on perinteinen suljettu kotelo. Neljä 26-senttistä Seasin Acapellan
spesifikaatioon valmistamaa bassoelementtiä pitää alarekisterin tiukasti kontrollissa.
Kaiutin on vähintään niin herkkä kaikille
käytetyille oheiskomponenteille kuin siitä on kerrottu muualla tätä ennen.
Valitettavasti Campanilet eivät anna anteeksi mitään, vain paras kelpaa. Parhaimman
tuloksen käytettävistä referenssilaitteistamme saimme aikaan Audionet ART V2 –
CD-soittimella, Audio Research LS-25 putkietuvahvistimella ja Gamut D-250
monopäätevahvistimilla sekä Siltechin paremmilla G3-välikaapeleilla ja
kaiutinjohdoilla.
Campanile suorastaan kutsuu suurien orkesterien ja monikerroksisen
musiikin jännittävään maailmaan. Suuret orkesterit, vasket, perkussiot, patarummut,
kaikki vaikeimmin toistettavat äänimaisemat ovat Campanilen musiikkia, vaikka intiimein
solosoitinmusiikkikaan ei ole ollenkaan näille vieras.
Laitearviojan näkökulmasta analyyttinen kuuntelu tuppasi
herpaantumaan, musiikki sai aina yliotteen. Skeptikoiden mieliksi, analyyttisen mielen ja
valppauden säilyttämiseksi, pitäisi ehkä kuunnella enemmän jotain
epämiellyttävää. Ikävä kyllä, se veisi näistä laitearvioista ansaitun
nautinnon… Ehkä en sittenkään vaivaudu, nautinto on tärkeämpi.
Tässä huippuhetkiä muutamilta arviossa käyttämiltäni
levyiltä:
Edward Elgarin Caractacus-oopperan VI-osan voitonmarssi soi
mielettömän upeasti, huolimatta siitä, että Chandoksen levy ei ole varsinainen
audiofiiliäänitys. Orkesterissa ja kuorossa on voimaa ja kokoa, sektiot asettuvat
hienosti paikoilleen, syvyyttä on huikeasti. Kaiuttimien täytyy olla kunnolliset kun
Elgarin, Wagnerin ym raskaan orkesteroinnin mestareiden levytyksiltä voi helposti poimia
ja paikallistaa soitinsektioista eri stemmat.
Paquito d’Riveran mainio Tropicana Nights on
erehdyttävän upean alkuperäissointinen levy kuubalaisisesta big-band musiikista.
Keskinkertaisella "testivoittajajärjestelmällä" levystä tuskin jaksaa
innostua ilman läheisempää suhdetta saarivaltakunnan musiikkiin. Campanilen kanssa
tasapainoisella huippujärjestelmällä tekstuurin rakenne paljastuu. Äänitys
osoittautui erääksi parhaimmin äänitetyistä latino-big-band levyistä. Perkussioiden
detaljit, ennenkaikkea vaskien säihkyvyys on uskomaton ja sitä voi verrata vain
live-esitykseen. Orkesteri soi kaiken lisäksi oikean kokoisena. Äänityksessä oli
läsnä juuri tähän musiikkiin sopiva määrä tila-akustiikkaa. Musiikki pisti jalan
vippaamaan.
Jacques Loussier ei taida lukijoillemme enempiä esittelyjä
kaivata. Eräs hänen parhaimmin äänitetyistä levyistään oli Bach-juhlavuodeksi
julkaistu The Bach Book (Telarc). Tarkasti ja dynaamisesti lähiäänitetty levy
sisältää loistavia sooloja, joilla musiikillisen meditaation lisäksi voi koetella
kaiuttimien ääripäitä ja dynamiikan toistumista. André Arpinon rumputyöskentely
jätti mietityttään, kuinka rumpali ylipäätään onnistuu loihtimaan jokaisesta
sutikaniskusta näin yksilöllisisen äänen. Mieleen jäi myös, kuinka pitkään
oikeasti kannujen kalvo värähtelee kapulaniskun jälkeen.
Diana Krallin All of You -levyllä Tony Lipuma on onnistunut
tekemään upean, hienon, pehmeän putkimaisen soinnin, jonka intiimistä äänityksestä
usein kuulee liikaa vokalistin suulihasten ääniä ja ässien sihauttelua, pahimmillaan
näistä joutuu kärsimään digitaalisilla, mekaanisesti toistavilla soittimilla.
Audionet ART V2:lla, ylimääräiset äänet kuuluivat luonnollisen soljuvina, ilman
keinotekoista, "digitaalista" alleviivausta – samalla, ihme kyllä, ilman
detaljien pyöristymistä. Krallin piano soi Campanileillä romanttisen pehmeästi. Vaikka
tuottaja on näin epäilemättä tarkoittanut, tähän ominaisuuteen liittyy myös pieni
huomautus: Lievähköksi puuteeksi luen, ettei pianosta löytynyt tällä tai muullakaan
levyltä tutuksi tullutta vasaran kipakkuutta. Jotkut saattavatkin pitää pehmeämmästä
kosketuksesta, itse pidän kovemmasta vasaraniskusta, olen tottunut kuulemaan sitä myös
Krallin levyltä sopivana annoksena.
Sointitasapaino: Campanile oli ehdottoman neutraali,
ulottouva ala- ja ylärekisteristä. Kaikki alueet soivat tasapainosesti keskenään ja
integroituivat toisiinsa merkillisen saumattomasti, vaikka äänialueiden tekninen
toteutus poikkeaa radikaalisti toisistaan.
Erottelutarkkuus: Aikaisemmissa huppukaiuttimien arvioissa
kuten Avalon Eidolon, Dunlavy SC-VI ja IV/A tuntui, että olen yrittänyt sanoa kaiken,
mitä kaiuttimen erottelutarkkuudesta voi kertoa - vanhat superlatiivit eivät riitä
enää, sillä Campanile yhdessä Audionet ART V2:n kanssa jaksoi kaivaa yhä edelleen
lisää detaljeja tutuilta levyiltä, ei voi mitään. Jälkikaikuja ja
–värähtelyjä, perkussioiden artikuloinnin detaljeja, taustalle jääneitä
muusikoiden huudahduksia, huoneakustiikan kaikuja.
Läpinäkyvyys: Parhaimmilla äänityksillä orkesteri
piirtyy selvästi kaiuttimien väliin, soittimien ympärille jäi tavallista runsaammin
ilmaa, ääni oli läsnäoleva ja verhoutumaton. Varoitus: elektroniikan taipumus verhota
tai värittää musiikkia paljastuu näillä armotta, ilmiö on sama kuin likatahra
puhtaassa ikkunassa vastavalossa.
Ylärekisteri: Ensimmäisellä kuuntelukerralla SAT
Cdfixillä en ollut tyytyväinen kuulemaani, diskantti kuulostivat hieman mekaaniselta ja
karhealta. Kun vaihdoimme soittimen Audionet ART V2:een ylärekisterin luonne muuttui,
sanoinkuvaamattoman hienovaraiseksi ja sävykkääksi. Campanilen diskantti osoittautui
parhaimmista parhaaksi kuulemistani, pakko tunnustaa. Uskomattoman yksityiskohtainen,
rasittamaton, samalla hienovarainen. Erityisesti vaskisoittimien korkeita ylä-ääneksiä
sisältävä materiaali paljasti eron parhaisiin tavanomaisiin. Jopa referenssiemme,
Dunlavyn legendaarinen, tasapainoinen ja sävykäs diskantti jäi näille toiseksi,
etenkin äänenpainetta lisättäessä. Campanileistä kuulemieni sävyjen määrää ei
voi liioitella. Diskantin tarkkuus on odottamattoman paljastava äänilähteelle, vain
paras soitin kelpaa näille kaiuttimille: Voin vain kuvitella miten korkearesoluutioiset
DVD-Audio ja SACD soivat näillä kaiuttimilla.
Keskialue: Olen vaskifriikki. Juuri vaskisoittimet
kuulostivat Campanilellä parhailta mitä olen kuullut oikean orkesterin jälkeen.
Vokalistit toistuivat pakottamatttoman, helpon oloisesti. Näppäilysoittimien äänessä
ei tarvinnut tyytyä kompromissiin. Vain edellä mainitsemani, vaativa pianon vasaran
iskuääni oli selvästi pehmeämpi mihin olen tottunut Dunlavyillä. Henkilökohtaisesti
pidän pianon "kovasta vasarasta" kun kovan vasaran aika on kuulua. Vain
aniharvalla kaiuttimella tämä onnistuu. Kovuuden aste on kuitenkin makuasia. Pääasia
on kuitenkin se että Acapella ei muutoin väritä pianon ominaisääntä.
Alarekisteri ulottuu niin alas ja tarkasti kuin tämän
kokoiselta kaiuttimelta voi odottaa. Se oli samaan aikaan sekä dynaaminen että tarkan
sävykäs. Olen kuitenkin kuullut parempaa alarekisteriä, nimittäin Dunlavy SC-VI:lla,
joka muistikuvani mukaan oli enemmän kontrolloitu, artikuloivampi ja henkeäsalpaavamman
dynaaminen tällä alueella.
Dynamiikka Patarummut, vasket, sointihuiput räjähtävät
kuin tyhjästä niin että talo tärisee. Campanilen dynamiikan hallinta antaa silauksen
luonnonmukaiselle toistolle. Alarekisteriä lukuunottamtta dynamiikka oli samassa luokassa
SC-VI:n kanssa.
Äänikuva Tutkimusten mukaan tarkalla, laajakaistaisella,
sävykkäällä diskantilla on yhteys tilainformaation välittymiseen, niin lienee myös
Campanilen tapauksessa. Tarkka erottelu mahdolllistaa jälkikaikujen soimisen luonnollisen
pitkään, pakottomina. Ne luovat kuuntelupaikalle akustisen tilan - ilman
monikanavaisuutta. Campanile levitti eteen leveän, ehyen ja samalla syvän
äänimaiseman, jossa solistit, orkesterin ja kuorojen sektiot asettuivat paikalleen ei
vai leveyssuunnassa, myös kerroksittain syvyyssuunnassa. Äänilähteiden koko ei ollut
pistemäinen kuten monissa "pienoismallimaisen" äänimaiseman tuottavissa
kaiuttimissa, vaan kuten luonnossa, sijainniltaan tarkka, mutta kooltaan suurehko.
Syvyyden toistuminen ei ollut täysin ongelmaton: Kaiuttimien
sijaitessa lähellä takaseinää kuunteluetäisyyden ollessa yli 4 metriä, vaikutelma
oli lähempänä tavanomaisia huippukaiuttimia. Kun kaiuttimet olivat 1,5 metriä
takaseinästä ja etäisyys kaiuttimesta kuuntelupaikalle oli tuolloin noin 3,5 metriä,
syvyyttä oli henkeäsalpaavasti, solistit tulivat suhteessa lähemmäksi kuulijaa.
Mittakaava: Campanilet välittävät orkesterin oikeassa
koossaan. Vaikutelma on kaukana pikkukaiuttimien pienoismallimaisesta
kokonaisvaikutelmasta. Campanile toi orkesterin kuunteluhuoneeseen kokonaisena liioitellen
vain lievästi soolositinmusiikilla lähiäänitettyä, intiimiä tunnelmaa.
Kaiutin on erittäin sensitiivinen oheislaitteiden ja
kaapeleiden valinnan suhteen: vaikutelma luonnollisuudesta ei synny automaattisesti
kytkettäessä minkä tahansa yleisaikakauslehden testivoittaja töpselin toiseen
päähän. Oma lukunsa on äänitysten laatu, näilläkään kaiuttimilla mikään ei
jää huomaamatta – hyvässä ja pahassa…
Kun järjestelmäkokonaisuus on saatu viritettyä yhteensopivaksi
käyttäen parhaita komponetteja, kokonaisvaikutelma pääsi kukoistamaan: Campanilen
ääni oli samaan aikaan yksityiskohdiltaan suurennuslasintarkka, äänikuvaltaan leveä
ja syvä, sävyiltään kuin maisema luonnonvalossa kuulaana kevätpäivänä. Sen
toistama ääni oli monessa suhteessa lähimpänä elävää ääntä mitä olen
kaiuttimesta kuullut.
Suurimman vaikutuksen kaikkiin aiemmin kuulemiini kaiuttimiin
verrattuna teki Campanilen ylärekisteri. Aineettomuudessaan ja hienosävyisyydessään se
oli ehdottomasti ainutlaatuinen.
Pidin Campanilea parhaimpien kuulemieni kaiuttimien joukossa,
diskantin, ilmavuuden ja läsnäolevuuden välittymisen suhteen se oli paras.
Toivomuspuolelle ei paljon kirjaamista jäänyt, ehkäpä vain palvomani pianon lievä
pehmeys erotti sen toistaiseksi "täydellisestä".
Korkearesoluutioisten formaatteja hankkiville pitäisin Acapellaa
ihanteellisena valintana, juuri ylärekisterin loistokkuus pääsee esiin estotta. Tulemme
tekemään vielä jälkiarvion kun saamme highend-tasoisen DVD-Audio-(tai SACD-) soittimen
käyttöömme.
Tuskin tarvitsisi erikseen mainita, mutta Campanile on itselleni
uusi mittatikku superkaiuttimien ominaisuksia arvioitaessa. Hatunnoston arvoinen suoritus
duisburgilaisilta!
Onko tämä kaikki sitten rahanmenon arvoista? Vaikka hinta tuntuu
suurelta kenelle tahansa ei- optimiljonäärille, pidän Campanilea ominaisuuksinsa
nähden taloudellisena valintana. Ne tulevat joka tapauksessa halvemmiksi ajan mittaan
kuin orkesterin palkkaaminen. Acapella Campanilet ovat ehdottomasti hintansa väärti,
mikäli vain paras kelpaa.
Maahantuoja: Hifi Guru OY, Hyvinkää
Hinta: alk 173000,-/ pari
