Kuunteluarvio:
|
||||||||
|
Joachim Pfeiffer - STEREO 2/94 Julkaistu Acapella Audio Artsin
luvalla
Kukapa olisi uskonut! Siitä alkaen, kun muuan kaiutinpari ilmaantui kuunteluhuoneeseemme, se on ollut täysin varattu. Ei siksi, että toimittajakollegat haluavat yhä uudelleen kuunnella CD-levyjään, eikä myöskään siksi, että mittauslaboratoriomme miehistö pitää huomiota herättävän usein strategiapalvereitaan, vaan koska HiFi-tartunnan saanut henkilökuntamme on saanut vainun uudesta sointi-ihmeestä. Kyse on Acapellan "Campanilesta", kaiuttimesta, joka 2,40 metrin korkeudessaan muistuttaa italialaisen kirkon kellotornia. Oman mieleni assosiaatiot vievät kuitenkin vielä kauemmaksi etelään, arabialaisiin minareetteihin, joihin sananjulistuksen helpottamiseksi on asennettu torvikovaääniset. Siihen samankaltaisuus loppuukin, vain toimintaperiaate Campanilen huippuviimeistellyissä keskiäänitorvissa on sama kuin arabialaisissa peltitötteröissä. Niin pitääkin olla, jos kaiutinparin hinta on DEM 56000.- Testaaja oli Joachim Pfeiffer. Ilmeisesti kuulemme hänen kertomuksiaan Campanileista useamminkin, koska ne jäivät testiosastomme pysyviksi työkaluiksi. Tämä ei vahvista ainoastaan toimittajiemme kuuntelutestinautintoja, vaan tuottaa myös erittelevämpiä testituloksia lukijoillemme. Muuten: Jos haluatte Joachim Pfeifferin joskus puhelimeen, on parasta pyytää heti yhdistämään kuunteluhuoneeseemme. Ääntä suhteessa 1:1Kaksi metriä neljäkymmentä senttimetriä korkeina ja 56000 DEM:n hintaisina Acapellan kaiutintornit räjäyttävät vanhat puitteet. STEREO:n testi selvitti, vastaavatko ne mainettaan. Harrastatteko autoja? Unelmoitte varmaan joskus Ferrarilla ajamisesta tai jopa sellaisen omistamisesta? Valitettavasti tämä huvi on suhteessa pankkitilin käyttövaraan, tai sen puutteeseen. Siksi nämä autot useimmiten jäävätkin meiltä näyttelyhalleihin, mitä nyt ehkä "lapsenlapselle hankimme" pienoismallin... Mittasuhde on 1:43! Campanile ei ole mikään sarjatuotantoesine, vaan kuuluu äänentoistossa Ferrari-kategoriaan. Se rakennettiin musiikin toistoon mittakaavaan 1:1. Päämäärän voi nähdä duisburgilaisista jo päällepäin. Esimerkkinä Acapellan itse valmistamat korkeimpien taajuuksien ioni-elementit eli plasmadiskantit. Tekniikka ei sinänsä ole mitään uutta, Telefunkenin keksintö periytyy 20-luvulta saakka. Kuitenkaan ilman liikkuvia massoja toimiva, valokaaren ionisoimiin ilmamolekyyleihin perustuva ratkaisu ei ole hifi-piireissä lyönyt itseään läpi. Vain Acapella ja Otto Braun Saarbrückenistä käyttävät menetelmää, jälkimmäinen kuitenkin hieman yksinkertaisempaa versiota. Duisburgilaiset vahvistavat tulosignaalin sisäänrakennetulla A-luokan päätevahvistimella, jonka rakenne on mitä hienointa mekaniikkaa mittalaiteyhtiön Hartmann & Braunin valmistamana. Kuten arvata saattaa, kaikella tällä on hintansa.
Plasmatweeterin elektroniikkaa: Automaattikäytöllä ION TW 1 S:n valokaari syttyy ensimmäisestä musiikkisignaalista, 20 minuutin päästä viimeisestä se sammuu. Huolimatta sisärakenteen monimutkaisuudesta on Plasmatweeter TW 1S käytössä erittäin luotettava. Korjaustarve on poikkeuksellisen vähäistä. Plasmadiskantin tuottama äänenpaine on ymmärrettävästi vähäinen, sitä täytyy vahvistaa torvella. Acapellan TW 1 S-torvi on hiuslävikön kautta vedettyä pronssilankaa, joka on kierretty kaikusuppiloksi. Monet hifi-intoilijat nyrpistävät kuitenkin nenäänsä plasmadiskantille. Paremminhan ei voisi yli viiden kilohertsin taajuuksia toistaa, mutta mitä tehdä häiritsevälle otsonin hajulle? Totta - valokaari synnyttää otsonia, mutta ION TW 1 S:ssä on käytetty torven ja valokaaren välissä keramiikkaputkea, joka toimii katalysaattorina estäen haitallisen otsonin pääsyn huoneilmaan.
Diskantista keskirekisteriin, puhdasta äänen lumoa.Keskiäänikaiuttimen asfäärinen torven takana soi perinteinen Dynaudio -elementti, jota torvi vahvistaa 10 desibeliä. Ja tämä samalla kalvon pinta-alalla. Vaikeaa? Ei ensi kuulemalta, mutta käytäntö on eri asia kuin teoria. Torven mitoitus täytyy laskea huipputarkasti, muuten uhkaavat tyypilliset värittymät. Voittehan käytännössä kokeilla käsien panemista torveksi suunne eteen huutaessanne, ääni voimistuu mutta värittyy hyvinkin nasaaliksi.
Acapellan värähtälyiltä vaimennetussa lasikuituisessa torvessa ei ole merkkiäkään nuhaisuudesta. Torvesta muotoiltiin "katkaistu" jotta päätäisiin sointikäyrässä puolipallon tai kalotin muotoon. Siis, muotoiltiin: Luonnollisesti käsityönä, runsaasti aikaa vaativaa hiontaa ja kiillotusta - ja lisää sitä -, käsityö maksaa... Alle 600 Hz:ssa kaiuttimen rakenne on perinteinen. Jokainen neljästä 26-senttisestä Seasin Acapellalle valmistamasta kaiutinelementistä toimii omassa suljetussa kotelossaan. Miksipä tällainen ratkaisu? Kaksi pätevää syytä: Jotta matalien äänten alue voisi toistua ilman vahvistavaa torvea, se tarvitsee vastaavasti suuremman kalvopinta-alan vastaavan äänenpaineen tuottamiseen, ja keskiäänitorven ylä- ja alapuolelle sijoitetut bassokotelot kontrolloivat huoneakustiikkaa tehokkaimmin. Matalien äänten hankalat huoneresonanssit voitetaan niin taitavasti, että ne jäävät käytännössä merkityksettömiksi.
Kuuntelutestin mittauksissa ei ilmennyt mitään heikkouksia. Taajuusvaste on mallikelpoinen, duisburgilaisen kokonaisuus on erinomaisen tasapainoinen. Ainoa kauneuspilkku voisi olla 3,1 W impedanssiminimi 7600 Hertzin kohdalla. Tosin vahvistimia, jotka tuolla alueella velttoilevat, löytyy enää antiikkiliikkeistä tai halvoista "hifi"-yhdistelmäseteistä, joilla ei muutenkaan ole paljon tekemistä kunnollisen äänentoiston kanssa. Paremmin ei ole mikään kaiutin vielä soinut! Mikä sitten on niin kiehtovaa näissä epätavallisissa kaiuttimissa? Se, joka kuulee musiikkia Campanilen välityksellä, voi kuvitella todellakin olevansa konserttisalissa. Ei voisi uskoa mahdolliseksi, että HiFi voi olla näin lähellä alkuperäisesitystä. Campanile-kaiuttimien kanssa muut äänentoistokomponentit joutuvat sellaisten haasteiden eteen, että highendiä ja HiFi´ä on ajateltava hyvinkin syvällisesti. Ydinkysymys on, minne High Fidelity on menossa? Hyvän äänentoiston, Hifin tehtävä ja ulkoinen kuva vääristyy, kun tietokoneohjatut ja -manipuloidut äänitteet toimivat tiennäyttäjinä. Kuunnelkaapa Campanile´illa MD- ja DCC -äänityksiä. Tunnistatte tietysti kappaleet, mutta missä on ydin, tila ja luonnollisuus? Kuinka HiFi onkaan köyhtynyt, missä ovat jännite ja innostus? Campanile on kuin akustinen suurennuslasi, joka esittää sointikuvan absoluuttisen luonnonmukaisena, ja se ei aina ole miellyttävää. Huonot vahvistimet soivat kuten huonoilla vahvistimilla on tapana. Vahvistimen suorituskyvystä asia ei ole kiinni. Kokeilimme mitä pienimpiä, mutta laadukkaita pääteasteita, joiden teholukemat tuskin ulottuivat mittaustoleransseihimme. Kuulkaa ja ihmetelkää: Herkkä Campanile soi näillä wattikääpiöillä erinomaisen hyvin. Nimellisesti vahvat päätteet saattoivat typerässä voimanpullistelussaan rönsyillä rajojensa yli ja paljastaa valitettavat huonot puolensa epätarkalla äänenmuodostuksellaan tällä äärimmäisen paljastavalla kaiuttimella. Liian usein kuultu väite siitä, että kaikki CD-soittimet kuulostavat samalta paljastuu valheeksi Campanile´n seurassa. Vain kun koko äänentoistoketjun kaikki osat kantavat todellisen Hifin etikettiä, soivat Campanile´t ylittämättömästi. Sointikuva kohoaa alhaalta saakka, bassojen seuranta on loistava olivatpa ne pizzicatossa tai jousella soitettuina. Laulu ja instrumentit toistuvat vertaansa vailla olevan luonnollisina ja tarkkoina. Kuviteltavissa oleva näyttämö ja uskottava hienoimpien yksityiskohtien sijoittuminen toteutuvat pakottomasti. Tämä ei tapahdu vain pienillä yhtyeillä, vaan myös suuri sinfoniaorkesteri sopii kuunteluhuoneeseen. Kun sulkee silmänsä, voi unohtaa kuuntelevansa Hifi-laitteistoa. Tulee illuusio muusikoiden läsnäolosta, mikä tapahtuu varsin harvoilla yhdistelmillä. Kuunteluesimerkkinä voisimme poimia esiin kaikkien hifistien tunteman Keith Jarrettin Kölnin konsertin taltioinnin, jota kuuntelimme Wadian 6 -CD-soittimella. Jarrett ei pelkästään soita loistavasti flyygeliä, hän myös kopistelee jaloillaan ja antaa monenmoisia hengitysääniä. Nämä "häiriöt" ovat kuultavissa keskinkertaisellakin laitteistolla. Äänten sisäinen järjestys erottelee sen, ovatko ne häiriöitä vai kuuluvatko ne oleellisena osana tulkinnan kokonaisuuteen. Campanile käsittelee materiaalia oikein ja vangitsee kuulijan läsnäolevaan tunnelmaan. Yleisön reaktiot jäivät aikaisemmilla kuuntelukerroilla muilla laitteilla piiloon. Nämä kaiuttimet osoittivat yllättäen, että yleisö ei istukaan hiljaa tuoleillaan, vaan seuraa musiikkia ja tunnelmaa, joka antaa Jarrettille entistä enemmän motivaatiota. Campanile`n läpikuultavuudessa on myös sen varjopuoli: Holtittomasti toteutetetut äänitykset paljastuvat. Suurpiirteisesti toistavilla kaiuttimilla ääni on vielä puolittain siedettävissä, mutta Campanile on tässä suhteessa anteeksiantamaton primadonna. Se paljastaa armottomasti äänittäjien, miksaajien ja tuottajien rahan-, ajan- tai ammattitaidonpuutteessa tehdyt virheet. STEREO on tähän asti välttänyt nimittämästä laitteita "referensseiksi", jotka muutaman viikon tai kuukauden päästä korvattaisiin uusilla "kruunupäillä". Sen teatterin jätämme edelleenkin muille. Siihen, että olemme kuitenkin valinneet Acapellan Campanilet työssämme käytettäviksi vakiokaiuttimiksemme, on selvä syy. Näillä kaiuttimilla voimme entistä helpommin erotella muiden komponenttien osalta jyvät akanoista. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että pitäytyisimme tästä lähin vain Campanilessä. Totta kai arvioimme elektroniikkaa myös huokeampien kaiuttimien kanssa. Vain silloin, kun haluamme tietää, mille viivalle jokin laitteiston osa todella sijoittuu, turvaudumme Campanile´n apuun. Siitä on teille lukijoille hyötyä ja iloa. Kuten myös meille. Musiikin kuunteluun emme tiedä mitään parempaa. Käännös alkuperäisestä saksankielisestä artikkelista. Julkaistu Acapella Audio Artsin luvalla.
|
|||||||
