Keinoälyä? Totta kai, mutta ensi sijassa on kiittäminen
Audionet ART V2 CD-soittimen suunnittelijan Bernd Sanderin luonnollisia
ominaisuuksia...
Bochumin miehethän ovat jo ajat sitten hypänneet
DVD-junaan, vaikka uuden korkearesoluutioisen audioformaatin tuotantokypsästä
soittimesta ei ole ollut uutta kerrottavaa. Nyt arviotavana olevan soittimen edellinen
malli ART (STEREO 11/98) kaipasi kuitenkin uudistamista. Uudistaminen tuli ajankohtaiseksi
myös kun soittimen pohjana ollut Marantz-koneisto oli saanut seuraajan. Kun kerran
soitinta sitten päivitettiin, voitiin kahden vuoden aikana kerääntynyt
digitaalitietotaito hyödyntää heti sarjatuotantoon. Perusteellisesti uusittu malli ART
V2 pääsi kuin vaivihkaa markkinoille. Hyssyttelyyn oli osasyynsä myös tämän testin
tulosten odottamisella - 6000 DEM maksava ART V2 osoittautuikin todelliseksi sensaatioksi.
Ulkonäöstä ei ole paljon pääteltävissä. Soitin on
päältäladattava ja painava, kiitos pohjaan liimatun graniittilevyn ja tummanharmaan
MDF-monikerrosrakenteisen kotelon. Marantz-piirikortilla ja tekokuitunauhoin
kiinnitetyllä Philips-bittienkeräilykoneistolla ei ole paljoa merkitystä
kokonaispainosta.
Uusi D/A-muunninkortti on ARTin sydän ja sielu,
suunnitteluun on käytetty kymmenen maailman huippudigitaaliosaajan parivuotinen
aivojumppa.
Motorolan DSP-piiri muuttaa CD:ltä vastaanotetun signaalin
ensin 88,2 kHz:iin. Takapaneelissa on valintakytkin, jolla toiminto voidaan halutessa
ohittaa. Signaali johdetaan uudempien, "tavallisten" CD-soittimen
rakennuspalikalle: Crystal 8420 näytetaajuuden muunnospiirille, jossa signaali
upsamplataan 96kHz:iin.
Pääsuunnittelija, Bernd Sanderille ei riittänyt
vakiokomponentteilla saavutettava jiittertaso. Ratkaisuksi löytyi sisään- ja
ulostulevien digisignaaleiden tahdistuksen erottaminen toisistaan. Tästä huolehtii
SMD-pintaliitostekniikalla rakennettu logiikkapiiri jolla eliminoidaan signaalista
viimeinenkin vaihevirhe.
Digisignaalin viilauksen jälkeen on D/A-muunnoksen aika.
Kumpikaan audiofiiliklassikoista, Burr Brown tai Analog Devices DAC-piiri ei kelvannut,
tehtävään valittiin tuhti 24 bittinen AKM - valmistajahan on tunnettu paremmin
studiotekniikan valmistajana. Delta-Sigma–tyyppisessä muuntimessa digisignaali
ylinäytteistetään vielä kerran nelinkertaiseksi, jonka jälkeen seuraa varsinainen
D/A-muunnos, signaali on näin muuttunut analogiseksi.
Tästä eteenpäinkin pysytään Audionet-standardissa:
Alipäästösuodatus hoidetaan laadukkailla OPA 627 -vahvistimilla, joka on hieno
pääteaste, kuten tiedämme tehtaan esivahvistimista. Paljon tavaraa yhdessä pikku
laitteessa, vai mitä?
Eräs muukin järkevä piirre erottaa tämän 18-kiloisen
järkäleen kilpailijoistaan: poiskytkettävät digitaaliulostulot.
Sisäänsoittoajan jälkeen, joka ohjeiden mukaan on
vähintään viikko, asetimme ART:n luokan priimuksen rinnalle. Priimushan oli
Lindemann´in hinta/laatusuhdemestari CD 1 (STEREO 02/2000)
Ensimmäinen vaikutelma Audionetista: Erittäin
täyteläinen, taipuisa, alukkeissaan pyöreähkö. Vanhaa ARTia pidin hieman erilaisena,
rapeampana ja ehkä karkeampana.
Koekuuntelu viiden tähden Lindemanniin toi esiin
ensimmäiset luonne-erot: Todellakin CD 1 soi matalimmalla alueella kapoisemmin, vaikka
siinäkin oli barokin ilmavaa tukevuutta. Korkealla se oli aksentoivampi, iskevämpi,
mutta myös hieman "kuiskutteleva".
Mistä löytyy totuus? Vanha kunnon Lloyd Cole, uuden
"The Negatives" -bändinsä kanssa avasi pelin, mutta ei voinut tuoda selkeää
vastausta kysymykseen eikä siis osoittautunut sopivaksi materiaaliksi. Muuten hyvän
pop-produktion äänityslaatu ei ollut odotetun hyvä.
Sitten kaivelimme kuuntelutestilevyjen laatikoista Kari
Bremnesin "Svarta Björn" -albumin. Kappale numero viisi, "Byssan
Lull" valotti tilannetta: Ensimmäinen ääni, matalan bassorummun sointi osoitti,
mistä pesee: Audionet antoi rummulle peruskalliomaisen jykevyyden, voiman ja ilmavuuden.
Jykevyyteen pystyi myös Lindemann, jopa esimerkillisesti, mutta sen energiahuippu
sijaitsi hieman perusäänen yläpuolella, ensimmäisissä yläsävelissä. Audionetissa
voima oli pohjimmaisena, syvällä kellareiden syövereissä. Kun norjalainen laulajatar
tuli ääneen, CD 1:n soinnin tilantuntu oli mallikelpoinen. ART V2 lisäsi vielä
kolmannen ulottuvuuden: daami seisoi, ja seisoi ryhdikkäänä!
Kovasti olivat tasoissa, sen tiedämme nyt. Kokeilinpa vielä
vanhaa kaveriani Hannes Waderia:
Lindemann: Ylivoimaisen läpinäkyvä, tasapainoinen ja
neutraali sanan parhaassa merkityksessä.
Audionet: vähintään yhtä läpinäkyvä, mutta
soinnillisesti erilainen. Lauluäänessä on enemmän rintakehän ja vartalon sekä
vähemmän kallon luiden sointia, jolloin sointikuva on yhtenäisempi ja soinnikkaampi.
Molempien sointi on erittäin hyvä, mutta erilainen. Makuasia, kumpi on parempi.
Rytmisesti ART V2 osaa asiansa täydellisesti, se on ehkä
hitusen vähemmän erittelevä kuin Lindemann, joka seuraa uskomattoman tarkasti
tahtipuikkoa.
Vaikutelma säilyi, olipa levylautasella tai -kelkassa mitä
kuuntelumateriaalia tahansa. Molemmat soivat huippulaadukkaasti ja vastaavat hieman
erilaisten makujen vaatimuksiin. Elävä sointikuvaan löytyy helpommin Audionetilta, kun
Lindemann vaatii hieman työtä. Voin vain sanoa, että kummatkin antavat persoonallisen
kuuntelukokemuksen!
Tosiasiaksi jää pieni sensaatio: Lindemann CD 1 oli reilun
vuoden ajan ainoa viiden tähden laite STEREO:n testeissä. Nyt se on saanut kilpailijan,
ja mikä parasta, molemmat ovat kotimaisia! Paljon onnea Bochumiin!
Stereo-Test Arvosana:
Äänenlaatu 87%
Hinta-Laatu-suhde *****
YLIVOIMAINEN
Julkaisulupa Hifi Guru OY, Hyvinkää
