Kuunteluarvio:
Dunlavy SC-VI

Päivitetty 8.2.2000

DAL-SC-VI.jpg (8992 bytes)

Tämänkertainen kuunteluarvio on tehty eräästä kaiutinmaailman parhaasta tuotteesta, Dunlavyn mallisarjan suurimmasta kaiuttimesta. Suomeen hankittu enimmäinen pari on ollut audiofiilipiirien pyhiinvaelluksen kohteena jo muutaman kuukauden ajan - Pohjoismaiden ensimmäinen DAL SC-VI pari sijaitsee Hämeenlinnassa. Tätä nykyä "kuutosia" on reilun kolmen vuoden aikana rakennettu noin 300 paria, joka on tämän hintaiselle kaiuttimelle huomattava.

Hankintaa suunnitteliville DAL SC-VI saattaa tuntua hintavalta, mutta sitä pidetään äänenlaadullisiin kilpailijoihinsa nähden kohtuullisesti hinnoiteltuna. Kaiken kuulleet ja nähneet ammattilaiset pitävät "kilpailijoina" lähinnä esim. Wilson Grand Slamm ($100k) tai MAXXia ($50), Genesistä $70k ja Suomeenkin tiensä löytäneitä Avalon Eidoloneja (200 kmk). Kriittisten arvioijoitsijemme odotukset olivat virittyneet poikkkeuksellisen korkealle. DAL:n maahantuoja oli varannut käyttöömme kaksi huippuvahvistinta, Krellin uudet FBP-350 Mc - monopäätteet ja digitaalisen Spectron Musicianin. Digitaalisena lähteenä käytimme sekä Wadia 25/20:a, että Theta Milesia. Kaiutinkaapelit sekä balansoidut välijohdot olivat Transparentin Referencet.

Tekniikasta

DAL SC-VI on helppo kuorma vahvistimelle, herkkyys on 91 dB/W/1 m ja nimellisimpedanssi 4 Ohmia. Vahvistimen valinnasssa kannattaakin tehon sijasta keskittyä äänenlaadullisiin ominaisuuksiin. Kaiuttimen kotelo on 200 cm korkea, 50 cm leveä ja 85 cm syvä vankkarakenteinen "puhelinkoppi", jonka etulevyyn on symmetrisesti pystyakselille, Vifan diskanttielementin molemmin puolin, sjoitettu kaksi 4-tuumaista keskiäänielementtiä, kaksi 8-tuuman elementtiä yläbassoille ja kaksi 15 tuuman elementtiä alabassoille. Elementtien syvyyssuuntainen sijoitus on porrastettu aikavirheen eliminoimiseksi. Sijottelun vuoksi kaiutin on erittäin voimakkaasti eteenpäin suuntaava, joka vähentää sivuilla sijaitsevista rajapinnoista johtuvia aikaisia heijastuksia. Kuunneltu kaiutinpari oli viimeistelty silkinhimmeällä vaalealla tammiviilulla. Kaiuttimen massa on vaikuttava, peräti 300 kg/ kpl, joten aivan yksin näiden siirtäminen on tekniikkalaji. Kaiuttimien sijoittaminen Kokeilimme erilaisia sijoitusvaihtoehtoja kuunteluhuoneessa, jonka koko oli 6,7 x 6.0 x 2,6 m. Valmistaja suosittelee kaiuttimia suorakulmaisen huoneen pidemmälle seinälle leveään kuuntelukolmioon. Tässä tapauksessa kaiuttimet olivat kuitenkin lyhyemmällä seinällä, sillä kuunteluhuoneemme on lähes neliö, joten suurta eroa tuskin olisi toisella seinälläkään syntynyt. Kokeilujen jälkeen parhaiten SC-VI:t toimivat kun etäisyys kaiuttimien välillä oli n. 4,8 metriä diskantista diskanttin ja 4,4 metriä kuuntelijaan. Tämänkokoiset kaiuttimet vaativat vähintään 3 metrin etäisyyttä kuuntelijasta, jotta eri elementtien säteily ehtii integroitua yhtenäiseksi äänikentäksi. Tätä voisi verrata kameran objektiivin minimitarkennusetäisyyteen. Kaiuttimien takana olevaan seinään oli 1,7 metriä, kuuntelusohva puolestaan oli kiinni seinässä. Kuunteluhuone oli vaimenettu hieman pehmeämmäksi kuin normali suomalainen olohuone, katon heijastuksiin oli kiinnitetty erityisistä huomiota.

Kuunteluhavainnot

Arviotamme varten SC-VI:n kuuntelu tehtiin useilla eri kerroilla ja mukana oli eri highendin ammattilaisia ja kokeneita asiantuntijoita. Sessiot kestivät yleensä noin kaksi tuntia kerrallaan, tosin ensimmäisellä kerralla urakoimme yhteensä kymmenkunta tuntia kun käytimme SC-VI referenssinä muihin arvioitaviin kaiuttimiin, - SC-VI:n osalta ilman pienintäkään kuunteluväsymystä. Mukanaolijoille SC-VI:n kohtaaminen tarjosi elämyksen, jota tuskin kohtaa näin mielenpainuvana montaa kertaa audiofiilin uralla. Kuuntelusessioissa oli mukana kerrallaan kahdesta neljään henkilöä ja johtopäätöksiet pyrittiin kirjaamaan konsensuspäätöksinä, joskin todettakoon, että missään vaiheessa havainnoista ei tullut erimielisyyksiä, (eikä tämä johtunut kohteliaisuudesta). Arvioidessamme olemme käyttäneet pääasiassa ammattitaidolla tehtyjä tavanomaisia CD-levyjä, eikä varsinaisia audiofiililevyjä. Tosin niitäkin on käytetty, lähinnä järjestelmän potentiaalin arviointiin.

Konserttimusiikilla ensimmäisenä huomio kiinnittyi mittakaavaan välittymiseen, sen jälkeen erottelutarkkuuteen ja sointivärien luonnollisuuteen:

Edward Elgarin dynaamisen Caractuksen (Chandos) voitonmarssi kuoroineen, suurine orkestereineen ja urkuineen on teos, jolla koetellaan järjestelmän resoluutiota ja dynamiikkaa. Kontrastien voimakkuudesta valot ja varjot toistuivat luonnollisesti. Tutti-kohdissa orkesterin ukkosen kaltaisen jyrähdyksen voiman lisäksi huomio kiinnittyi soittimien erottuvuuteen - samanaikasella iskulla kuulin ensi kertaa eri soitinrymien erottumisen omiksi äänikseen, kuten konsertissa. Voitonmarssin hiljaiset väliosuudet päättää kaukaisesti soiva patarumpu, joka soi tässä kohtaa kaukana, erittäin hiljaa. Spectronilla erottui iskuista ennenkuulumaton määrä sävyjä siinä missä tavallinen järjestelmä tuottaa vain vaimean tömähdyksen - pampulan isku, jälkikaiku, kaiun sammutus. Marssi-osan päättää urkujen säestämänä crescendona kohoava pitkä jalkioääni, joka ei millään aikaisemmalla kaiuttimella edes subwooferin avustamana ole kuulostanut yhtä sävykkäältä.

Barokin monikerroksinen musiikki oli yhtä juhlaa näillä kaiuttimilla. Orkesterissa soittimien ympärille jäi runsaasti ilmaa. Aikakauden soittimien hento ja hienovarainen ääni pitävät sisällään uskomattoman määrän sävyjä, jotka tällä järjestelmällä tulivat esiin kuten konserteissa.

Soolosoittimista mieleen jäi erityisesti piano, jonka äänen syttyminen on ehdottomasti Dunlavyn bravuuri - suunnittelija on kiinnittänyt paljon huomiota erinomaisen impulssivasteen hiomiseen ja lopputuloksen kuulee. Kuulemistani kaiuttimista vain Avalon Eidolonin keraaminen elementti on yltänyt yhtä autenttiseen pianon välittymiseen. Vokaalimusiikilla kuoron ääniryhmät erottuvat siisteinä kokonaisuuksina, syvyyden välittyminen on vakuuttava. Erityisesti jäi mieleen aineettomuuden tuntu. Soolovokaalit toistuvat värittymättöminä ja läsnäolevana. Tilainformaatioltaan laulajat ovat poikkeuksetta tiukasti fokuksessa, jos äänite on vain oikein tehty, eli laulajaa ei ole levitetty epämääräisen leveäksi. Konserttimusiikin ystäville SC-VI osoittautui kaiuttimeksi, jolle vertailukohtana tekee oikeutta vain aito konsertti.

Erityisen paljon aikaa käytimme akustisella ja elektronisella nykyjazzilla dynaamikan ja äänialueen reunojen arvioimiseen. Olen koonnut tähän muutamia mieleenpainuvimpia kokemuksia, joissa nerokas musiikki yhdistyy tinkimättämällä ammattitaidolla tuottetuihin äänitteisiin toistettuna maailmanluokan järjestelmällä.

Michel Petruccianin Both Worlds- albumi (Dreyfus), joka sisältää loistavasti kulkevaa, erittäin älykkäästi tehtyä ja virtuoosisesti tulkittua pianojazzia, on myös äänityksenä alan eliittiä. Brazilian like-kappaleen erilaiset perkussiot, dynaaminen piano ja syvältä kouraiseva sähköbasso demonstroi kuinka lähelle realismia äännitteillä päästään kun halutaan. Valitettavasti tämä nerokas pianovirtuoosi ei ole enää keskuudessamme vaan nukkui pois parhaassa iässä viime vuoden lopulla. Tämä albumi jos mikä on audiofiilin must.

George Duken After Hours-CD:llä (Warner) It's On-kappaleessa jazzbasson alarekisterin alimmilla oktaaveilla jylläävä vaivaton voima ja luonnollisen dynaamiset, erinomaisesti lähiäänitetyt rumpusoundit toivat taloon jälleen live-esityksen - itse asiassa yksityiskohtien tarkkuudessa DAL on ylittää lava-liven, sillä PA-järjestelmillähän on normaalisti vain rajoitettu kyky välittää yksityiskohtia sointia värittämättä. Järjestelmän dynamiikkavara oli kirjaimellisesti henkeäsalpaava, George Duken levyllä koimme lievää hengenahdistusta - alarekisterin äänenpaineet näet tuntuivat rintakehässä, silti kukaan kuuntelijoista ei kuitenkaan kokenut, että ääni tulisi liian lujaa - se vain tuli luonnollisena ja aineettomana.

Jazz at the Pawnshop on luultavasti levytys, jonka kaikki maailman audiofiilit omistavat. Äänitteelle on tarttunut kassakoneen kilahdukset, olutkolpakoiden kalistelut, kolikoiden putoamiset, jalkojen töminät ym jotka toistuivat järjestelmällämme lapsellisen vaivattomasti, pinnistelemättä. Mainittakoon, että levystä on olemassa ainakin kahdesta eri masterista julkaistuja versiota, joista vanhempi on selvästi parempi. tuoreemmasta "remasteroidusta versiosta" joku valopää on saanut päähänsä muuttaa balanssia kirkkaammaksi ja mikä pahinta leikata matalimmat atmosfääriäänet pois. Propriukselle pitkä miinus audiofiilien jymäyttämisestä.

Fourplayn tutulta Bali Runilta SC-VI:t jaksoivat kaivaa yhä lisää pikkuääniä sitten viimekuuleman - Lee Ritenourin, Bob Jamesin, Nathan Eastin ja Harvey Masonin musiikki oli saada yliotteen ja sai hetkeksi raatimme unohtamaan, että tarkoituksena oli "arvioida objektiivisesti järjestelmää kuulohavaintojemme perusteella".

Chuck Loebin Balance (DMP) -levyllä huomio kiinnittyi jälleen soinnin yksityiskohtien rikkauteen. Vakavamieleisen raatimme innostusta oli vaikea peittää kun digitaalisella Spectronilla äänitteestä paljastui yhä uusia pikku yksityiskohtia: kalabassit, räikät, kitarariffejä siellä täällä. Diana Krallin Al DiMeolan (Telarc) tutun Race with the Devil on the Turkish Highwayn kakofonia toistui puhtaasti, jälleen pienimpiä yksityiskohtia myöten. Vahvistimen tehoa imevästä bassomatosta eniten sävyjä saatiin ulos Spectronilla.

Rock- ja countrymusiikilla vertailukohdan hakeminen live-esityksestä ontuu, sillä suurin osa tämän genren äänitetyistä lopputuotteista on toivottoman kompressoitua ja muutkin äänenlaadulliset ominaisuudet poikkeavat audiofiilien hyvänä pitämästä tasosta, jonka perusteella on mahdotonta arvioida kuinka kuultava lopputulos vastaa alkuperäistä tarkoitusta, jota tarkoitusta voi korkeintaan vain aavistaa. Monista äänittäjän tusinatuotoksista järjestelmä jaksoi kaivaa ennenkuulumattomia detaljeja. Tältä alueelta erityisesti tulee mieleen Eva Dahlgrenin kokoelmalevy, jossa levytyksiä 70-luvulla lähtien.

Ominaissointi

Kaikenkaikkiaan DAL SC-VI toimi kaikilla musiikinlajeilla kiitettävästi - se oli vahvempi jokaisella musiikinlajilla kuin yksikään aiemmin kuulemani kaiutin millään yksittäisellä osa-alueella.

Soinititasapaino on virheettömän neutraali koko alueella. Alarekisteri ulottuu poikkeuksellisen alas, joten kaiutin ei tarvitse avukseen subwooferia.

Erottelutarkkuus on koko äänialueella ilmiömäinen. Mitä enemmän musiikissa on kerroksia, sitä enemmän kaiutin loistaa. Suuressa orkesterissa erottuuu soitinryhmät, jopa yksittäiset soittimet erilleen. Äänitysten virheet paljastuvat armotta.

Läpikuultavuus: Sointia leimaa verhoamattomuus, ilmavuus ja vaivattomuus. Parhailla äänitteillä lopputulos on "aineeton". Ääni ei ole matta- eikä kirkaspintainen, vaan holografinen.

Luonnollisuus: Soittimien ja vokalistien ominaissointi, sävyt ja yksityiskohdat toistuvat luonnollisena ja värittymättöminä koko äänialueella. Transienttien, esimerkiksi perkusssion ja pianon toistuminen on esimerkillinen. Vokaalien toistuminen on hienovarainen ja värittymätön.

Ylärekisteri: Erittäin ilmava, avoin ja heleä. Äänitteiden sävyrikkauden paljastuminen on ilmiömäistä (tyypillistä kaikille DAL:lle). Kaiutin on yllättävän lempeä äänityksille, joissa on muiden valmistajien kaiuttimilla tottunut kuulemaan vain kireitä, karkeita diskanttisävyjä. Dunlavy onnistuu kaivamaan sävyjä sieltäkin missä on aiemmin kuulunut vain teräsharja.

Keskialuekin on luonnollinen ja erittäin sävykäs. Niin soitinäänet kuin vokaalit toistuvat puhtaasti, värittymättä. Jouset soivat ilmavasti vailla kireyttä. Puhaltimien ja vaskien ääni on vapautunut paikallistuen joskus hätkähdyttävän fokusoituneesti. Erityisen kiitettävästi toistuu vaikeasti toistuva piano - vasaran klopsahdusääni kieleen on hyvin luonnollinen.

Alarekisteri on erittäin uloitteikas, valmistajan mukaan -1,5 dB:n piste on 20 Hz:ssa. Subwooferia ei luonnollisesti tarvita ja siitä tuskin olisi mitään apuakaan, sillä koko bassoalue on sävykkäämpi ja uloitteekkaampi kuin yhdelläkään kuulemistani subwoofer-järjestelmällä. Bassosoittimet toistuvat tarkasti ja jälleen kerran esiintulevien erilaisten yksityiskohtien ja sävyjen määrä jaksaa hämmästyttää. Luonnollisella äänenpaineella bassot tuntuvat helposti rintakehässä ja puurakenteisen talon rakenteet värähtelevät yllättävän helposti. Äänenpainetta lisättäessä sävykkyys ei ohene. Miesvokaaleissa (Basso) saattoi olla ajoittain havaittavissa "miehekästä karheutta".

Dynamiikka Luonnollisilla äänenpaineilla vaikutelma on kompressoimaton - voima tuntuu myös fyysisesti ja vertailukohtaa joutuu etsimään live-esityksestä. Rummut toistuvat puhtaasti ja sävykkäästi, myös mikrodynamiikan osalta pikkutarkasti:. Transientteihin sisältyvien sävyjen määrä on uskomaton. Monen soittimen yhteisiskuissa soitinäänet eivät puuroudu, vaan soitinryhmät ovat erotettavissa. Parhaiden äänitysten jälkeen kompressoidut äänitykset paljastavat puutteensa ja niiden tekijät joutuvat häpeään. Kaiuttimet soivat tasapainoisesti myös hiljaisella volyymillä.

Tilainformaation välittyminen on leveyssuunnassa erittäin täsmällinen, soittimet asettuvat vakaasti paikoilleen. Hyvillä äänitteillä tilavaikutelman hologrammimaisuus on käsinkosketeltava. Niillä äänitteillä, joissa soitin - esimerkiksi rummut, ovat miksattu monimikrofonitekniikalla leveäksi, lopputulos saattaa kuulostaa liioitellun leveänä, ei kuitenkaan epämääräisenä. Syvyysdimension välittyminen on vakuuttava. Eniten kuuntelijoissa herätti ihmetystä kapea optimaalinen kuuntelualue kun kaiuttimien etäisyys kuuntelupaikasta oli lähimmillään noin kolmessa metrissä. Suuremman etäisyyden mukaan optimialue laajeni, joskaan ei koskaan erityisen laajaksi.

Mittakaava välittyy oikeana. Suuren orkesterin voima ja koko ovat käsinkosketeltava, toisaalta intiimi soolosoitin- tai vokaaliesitys toistuu oikeassa koossaan liioittelematta.

Loppupäätelmä

Äänellisten ominaisuuksiensa puolesta kaiutin on aivan omassa luokassaan kaikista kuulemistani "elektromekaanisista värähtelijöistä". Tiedossani ei ole toista kaiutinta, joka olisi yhtä vahva kaikilla yksittäisillä aistitavissa tai mitattavissa olevilla osa-alueilla - viimemainituissa meidän tosin on tyytyminen Stereophilen erittäin perusteellisiin ja asiantunteviin mittauksiin. Äänellinen lopputulos parhailla äänitteillä on hämmästyttävän realistinen ja tasapainoinen. Suhteutettuna oikea vertailukohta kaiuttimelle ja muulle järjestelmälle olisikin vertaaminen luonnolliseen konserttitilantanteeseen. Olen vakuutunut, että kaiuttimen laadulliset rajat ja erityisesti sen todellinen potentiaali paljastuu vasta kun nykyistä paremmat audioformaatit ovat käytössä. Mielenkiintoista on se, että lopputulokseen on päästy melko perinteisellä rakenteella ja vähemmän eksoottisilla komponeteilla. DAL SC-VI:n esittelyn jälkeen 1996, siitä on tullut eräs alan mittapuista sekä huippustudioiden työkalu. Se on palkittu alan arvostetuimmalla suosituksella, Stereophile-lehden "Recommended Component Class A" ja "Speaker of the Year 1996"- palkinnolla. Suomalaiselle audiofiileille SC-VI:n hankintaan lienee kuitenkin melko korkea kynnys - kaiuttimien fyysinen koko vaatii täkäläisittäin poikkeuksellisen suurta kuunteluhuonetta ja muukin järjestelmä on syytä olla ajan tasalla.

Lue mitä muut julkaisut ovat kirjoittaneet Dunlavy SC-VI:sta