Suomeksi

Foreword: Analog against digital

Concerning audio formats and their classification, it seems that we have an endless fight. Technically, digital formats have certain advantages, like the lack of the noise, better reliability of information storages and a dynamic range mathematically. However, the situation is not all that simple.

The benefits of the analog format are in the principle of the format itself: there are no conversions before speakers, only reading and amplification. Therefore, analog will be better in an ideal world. Unfortunately, the world is not ideal and noise and disturbances exist everywhere. This makes digital formats being better in many cases. But, if quality of recording, playback and amplification are done professionally and promptly, analog formats will still have an advantage, at least, after a certain quality point. Unfortunately, achieving this will cost, even a lot.

Digital formats will mask signal and noise more or less. Why noise is important in this case? Well, in the analog domain, very low level information stays under the average noise floor, and this information is part of a signal (a true extension of dynamic range!). Taking care of this in a digital domain requires a lot of care. Firstly, one must have sensitive enough digital recording equipment and plenty of bits for very low level (“noise”) sampling. Secondly, one must have a player with the same resolution, a bit correct reading, minimal jitter and well-optimized filter in a DA-converter. Thirdly, the analog output stages, which are finally necessary in digital playback as well, must have the same quality as analog signal handling which is under consideration. So, we can see that there are plenty of challenges in a digital chain as well.

Personally, I don’t believe that ultrasounds are very important in the battle of formats. Anyway, 16/44.1 is slightly constrained in an upper frequency domain (in my opinion the compressed formats are not high fidelity at all). Much more important seem to be pace, timing and dynamics. Better dynamics enables better resolution resulting in a more vivid music reproduction. Better performance in a time domain enables better pitches, better pace and more correct attack and releases of a music reproduction. However, these will be actualized when the technology is used professionally only. In my opinion, this leads into the most important issue between the formats, namely, to the production! During the past decades, vinyl records have been produced carefully and passionately, for the most part. Instead digital records and music files have been produced too often commercially without high enough sonic and artistic ambitions. Almost self-evident is the fact that if master tapes are analog, the analog format will have an additional advantage (because of AD-conversion).

Controversially, if the master tapes are digital, the digital format will have an additional advantage.
I think that the only real weakness of a vinyl record is its sensitivity to physical defects. Vinyl records offer a high enough dynamic range, if the previously mentioned “hidden” information amongst the noise is taken into account. They deliver a full frequency range and as correct as possible results in a time domain, but only when a player and its aside equipment have high enough quality and are carefully set up and tuned (just like bad quality vinyls, badly tuned vinyl players sound horrible!). Last but not least, vinyl records have been and still are art in both manners, visually and sonically (exceptions naturally exist). This is what will be got with vinyls, if wanted to!

Background

LP12 as a player is unique. The look and the basic concept of it have remained the same over 40 years and it remains in production just because it was a good design to begin with! Naturally, this does not mean stagnation, not at all. Instead, all important parts, like bearings, a platter, a motor, a power supply, sub-chassis and suspension, have been bettered, even hugely during the past decades. So, practically the player is superior to its predecessors. Of course, LP12 can be referred to competitors as well. However, none of them has background and reputation alike. Actually, LP 12 is the only audio product which has history, continuity and an effect on audio of a kind. One can even say that LP12 is a milestone which saved the analog High Fidelity.

Afterwards, one can easily see that there has been lot of wisdom in Linn’s R&D. Although digital formats captured most of the audio markets in the 90s, Linn knew that this was not the end of vinyl records yet. Although vinyl format has some clear weaknesses, which were mostly described in this writing already, the benefits were still clear: no conversions, no bandwidth limits, great practical dynamics and time-honored technology (in both, record industry and player development). All of this was well recognized at Linn, the fruits of which they are still collecting!

LP12 as a current product

Let’s get back to here and now. What are the technical benefits of LP12 product line today? Actually, this is an easy question. Firstly, the player is upgradable and one doesn’t need to buy the most expensive and best parts at once. Secondly, even the parts of LP12 Majik, which is a most affordable model, have been improved significantly. Thirdly, the support to one’s player is guaranteed! However, I think that the most significant steps forward have been taken in the development of a flag ship model, LP12 Klimax. It offers several superb parts and features, like Keel sub-chassis, Urika baseboard, Radikal power supply (it feeds also Urika!), Ekos SE tonearm, Kandid cartridge and integrated Urika phono stage. Especially the

Radikal-Urika combination is unbelievably sophisticated and technically unbeatable solution for a vinyl player. My personal listening experiences confirm this!
LP12 has still the same basic idea of limiting unwanted effects coming outside: the suspension. One can easily notice that a vinyl player is not at its best when giving it physical shocks, but LP12 can resistance direct up-down shocks a bit (only well-stringed players can). Anyway, that is not the goal of LP12 suspension. The main target is to minimize acoustic feedback which occurs in every listening case. In this manner, for getting the best from a player, string adjustments must be done very carefully. I remember well how painful it was when I lived with my first Sondek LP 12 in the 80s. Getting the player stabile was almost an impossible task, at least for my skills. Additionally, the player had a terribly long start time. With the current models this tuning is a bit less challenging, but still quite a hard task and requires professional guidance. Once the player has been tuned, however, it seems to stay in balance very well, much better than in previous decades.

The sonic features of Ekos SE and Kandid deserve a special attention as well. The previous Ekos tonearm was already an excellent tonearm and without side by side comparison it is hard to say how much better Ekos SE actually is. However, at least dynamics was improved more or less. Technically and materially, Ekos SE has a clear advantage and it works like a dream in use. Instead, the change of cartridges, from Akiva to Kandid, was easy to notice. Akiva was, and still is, a strongly performing cartridge which leaves shortcomings of vinyls backwards. The new flag ship model, Kandid, is a different animal. It grooves more music information from the record but brings also shortcomings of vinyls more forth. So, there is no competition in sonic superiority, but some listeners may still like Akiva’s a bit more mercy grooving.

The performance in a nutshell

The performance of Linn LP12 Klimax could be summed up in one sentence: I just love it! There is no single sonic weakness in this player and the use of it is easy and fun. The only noticeably disturbing thing is slight pops, which come out from the speakers when the attenuation control is used (enables an attenuation during needle drops).

The music which LP12 Klimax grooves from records is extremely accurate and subjectively pure honey. The DC powered platter rotation is incredibly stable. This enables a wonderful reproduction of pitches, rhythm and timing of music. The Kandid grooves records promptly and picks up accurately, even the ultra-sonic harmonics of instruments. After that, it delivers them to the nearly placed Urika for equalizing and amplification. In this, Urika makes a tremendous job - it offers incredibly low noise floor and distortion! With the help of these features, an exceptionally pure analog signal, from slightest nuances to fortissimos of music, can be reproduced. In fact, as a source, the music is delivered in the most natural way I have ever experienced.

Conclusion

Linn LP 12 Klimax was and still is my choice. It fulfills both, my usage and sonic requirements hands down. Additionally, it looks like a vinyl player, not a technical monster. Although every product can be improved, at least in certain limits, I can’t say a single real fault of my LP12 Klimax. Surely, for example, the body and the board of the player can be made even more immune to the acoustic feedback and other shocks. However, the performance is already excellent in this manner as well - typically better than the competitors have. So, these kinds of speculations are more or less nit-picking.

I really encourage digital-based audio enthusiasts to give at least one more chance to a vinyl player. I can promise that it rewards, but only if everything is done professionally and if one accepts physical defects of vinyls in a certain level. For a pleasure, one doesn’t necessarily need to invest very much, possibly 2000 - 3000 € only. If the performance still dissatisfies, one can go to LP12 Klimax. After that, one will have much less money in one’s account, of course, but also plenty of stellar music experiences. Guaranteed!

Dealer in Finland:
Musiikin.com

Further information:
http://www.linn.co.uk/hifi-separates/turntables/complete#klimax-lp12



Esipuhe: Analoginen vastaan digitaalinen

Audioformaattien ja niiden paremmuuden suhteen näyttäisi vallitsevan loputon taistelu. Teknisesti digitaalisilla formaateilla on tiettyjä etuja puolellaan, kuten kohinatason alhaisuus, parempi tiedon eheyden säilytettävyys ja dynamiikka-alue matemaattisesti tarkasteltuna. Tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.

Analogisen formaatin edut sijaitsevat sen periaatteessa: muunnoksia ei tehdä ennen kaiutinta, ainoastaan informaation lukemista ja vahvistamista. Tämän vuoksi analoginen formaatti on parempi ideaalisessa maailmassa. Epäonneksemme maailma ei kuitenkaan ole ideaalinen ja erilaisia häiriötekijöitä on kaikkialla. Monissa tapauksessa tämä tekee digitaalisista formaateista parempia. Mutta jos äänite, sen lukuprosessi ja vahvistus tehdään ammattitaitoisesti ja täsmällisesti, niin analogisilla formaateilla on edelleen etu puolellaan, ainakin tietyn laatutason jälkeen. Tämä kuitenkin maksaa, jopa paljon.

Digitaaliset formaatit hukkaavat aina osan analogisesta signaalista ja sen ohessa olevasta kohinasta, pienemmän tai suuremman. Miksi kohinan tarkastelu on tässä yhteydessä tärkeätä? Sen vuoksi, että analogisessa maailmassa kohinan seassa (keskimääräisen kohinatason alapuolella) on myös matalatasoista informaatiota, joka on luettavissa ja kuultavissa (todellinen dynamiikan laajennus!). Tämän huomioiminen digitaalisissa formaateissa edellyttää suurta huolellisuutta. Ensinnäkin digitaalisen äänityslaitteiston pitää olla tarpeeksi herkkä ja kykenevä samplaamaan useilla biteillä myös hyvin matalatasoista signaalia (”kohinaa”). Toiseksi, toistolaitteiston tulee kyetä samantasoiseen resoluutioon, virheettömään luentaan, minimaaliseen bittivirran värinään sekä optimoituun suodatukseen (DA -muunnos). Kolmanneksi, analogisten asteiden, joita digitaalinenkin formaatti normaalisti loppujen lopuksi tarvitsee kaiuttimia ajaakseen, täytyy olla samaa laatutasoa kuin vertailtavalla analogisella ratkaisulla. Huomaamme siis, että digitaalinen toistoketjukin on runsaiden haasteiden edessä!

Henkilökohtaisesti en usko ultraäänien olevan kovinkaan merkittävässä roolissa vertailtaessa eri formaattien paremmuutta. Kuitenkin perinteisellä 16/44.1 formaatilla on tässä suhteessa lieviä rajoitteita (kompressoidut formaatit eivät ole mielestäni hifiä lainkaan). Paljon suuremman merkityksen annan aikatasoisille ja dynamiikan ominaisuuksille. Parempi dynamiikka mahdollistaa myös paremman resoluution, joka taas johtaa eloisampaan musiikin toistoon. Parempi aikatasoinen suorituskyky taas mahdollistaa puhtaamman taajuustoiston, paremman tahdin ja tarkempien alukkeiden ja lopukkeiden toiston musiikissa. Nämä asiat saavutetaan kuitenkin vain silloin, kun teknologiaa käytetään ammattimaisesti. Tämä johtaakin mielestäni keskeisimpään asiaan formaattien välillä, nimittäin tuotantoon. Menneiden vuosikymmenten aikana vinyylilevyjä valmistettiin tunnollisesti ja intohimoisesti, ainakin enimmäkseen. Sen sijaan digitaaliset äänitteet tuotettiin ja tuotetaan edelleenkin liian usein ja kaupallisin perustein, ilman riittäviä äänellisiä ja taiteellisia intohimoja. Jokseenkin itsestään selvää on, että mikäli alkuperäiset masternauhat ovat analogisia, niin analoginen toistoformaatti saa lisäedun. Vastaavasti, jos masternauhat ovat digitaalisia, niin digitaalinen toistoformaatti saa lisäedun.

Mielestäni ainoa todellinen vinyylilevyjen heikkous on niiden herkkyys fyysisille vaurioille, alkaen levyjen prässäyksestä. Vinyylilevylle saadaan riittävästi dynamiikkaa, etenkin jos aiemmin mainittu hyvin matalatasoinen informaatiokin huomioidaan. Lisäksi vinyylilevyt tarjoavat täyden taajuuskaistan toiston ja parhaan mahdollisen aikatasoisen toiston, mutta vain silloin kun levysoitin ja oheislaitteisto ovat tarpeeksi korkeatasoisia ja ammattimaisesti viritettyjä (huonosti viritetyllä levysoittimella musiikki kuulostaa hirveältä). Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä asiana, vinyylilevyt ovat olleet ja ovat edelleen taidetta sekä äänellisessä että visuaalisessa mielessä (poikkeuksia toki löytyy). Tämä kaikki on vinyyleiltä saatavissa, mikäli niin halutaan!


Taustaa

LP12 on ainutlaatuinen soitin. Ulkonäkö ja peruskonsepti ovat säilyneet samana yli 40 vuoden ajan, ja se on pysynyt tuotannossa alusta pitäen hyvin tehdyn suunnittelun ansiosta! Luonnollisestikaan tämä ei tarkoita kehityksen pysähtyneisyyttä. Päinvastoin, kaikki tärkeimmät osat, kuten laakerointi, levylautanen, moottori, virtalähde, apurunko ja jousitus ovat paranneltuja, huimastikin. Niinpä nykyinen soitin on täysin ylivoimainen aiempiin malleihin nähden. Tietenkin soitinta voidaan verrata myös kilpailijoihin. Millään kilpailijalla ei kuitenkaan ole vastaavaa taustaa ja mainetta. Itse asiassa LP12 on ainoa audiotuote, jolla on tällainen historia, jatkuvuus ja vaikutus audioalalle. Voidaan jopa sanoa, että LP12 on virstanpylväs, joka pelasti analogisen hifin.

Näin jälkeenpäin katsottuna voidaan helposti nähdä se suuri viisaus mikä Linnin tuotekehityksessä on ollut. Vaikka digitaaliset formaatit vyöryivät markkinoille 90-luvulla, Linnillä tiedettiin, ettei tämä ollut vielä vinyyliformaatin loppu. Vaikka formaatissa tunnistettiin selkeitä heikkouksia, joita jo aiemmin suurelta osin avasin, niin vahvuudet olivat edelleen selvät: ei muunnoksia, ei kaistarajoituksia, suuri käytännön dynamiikka ja ajansaatossa hioutunut tekniikka (sekä levytuotannossa että soitinten kehittämisessä). Kaikki tämä tunnistettiin Linnillä tuolloin, ja sen runsaita hedelmiä Linn kerää tänäkin päivänä!


LP12 nykypäivänä

Mitkä ovatkaan LP12 -tuoteperheen edut tänä päivänä? Itse asiassa tähän on helppo vastata. Ensinnäkin soitin on muunnettavissa alemmista ylemmiksi malleiksi, ei siis ole välttämätöntä hankkia parhaimpia ja kalleimpia osia heti alkuun. Toiseksi, jopa edullisimman mallin (LP12 Majik) osia on paranneltu merkittävästi. Kolmanneksi, tuotetuki on taattu. Mielestäni kaikkein merkittävimmän parannuksen on kokenut kuitenkin lippulaivamalli, LP12 Klimax. Se tarjoaa lukuisan joukon ainutlaatuisen hyviä osia ja ominaisuuksia, kuten Keel apurungon, Urika alustan, Radikal virtalähteen (syöttää myös Urikaa!), Ekos SE äänivarren, Kandid äänirasian ja integroidun Urika levysoitinvahvistimen. Erityisesti Radikal-Urika -yhdistelmä on uskomattoman edistyksellinen ja teknisesti lyömätön ratkaisu. Omat kuuntelukokemukseni vahvistavat tämän.

Soittimella on edelleen alkuperäinen perusajatus ulkoisten häiriöiden vaimentamiseksi: the suspension. On helposti huomattavissa kuinka herkkiä vinyylisoittimet ovat esimerkiksi fyysisille häiriötekijöille. LP12 pystyy kuitenkin hiukan suojaamaan suorilta pystysuuntaisilta tärähdyksiltä (vain jousitettu soitin pystyy tähän). Tämä ei kuitenkaan ole vaimennusajatuksen ydintä. Päätavoitteena on minimoida akustinen takaisinkytkentä, jota esiintyy jokaisessa kuuntelutapahtumassa. Tämän toteutumiseksi soittimen jousitus on säädettävä huolellisesti. Muistan hyvin kuinka tuskallista tämä säätäminen oli, kun tein sitä ensimmäisen omistamani LP12:n kanssa 80-luvulla. Tuolloin soittimen saaminen hyvään balanssiin tuntui lähes ylivoimaiselta tehtävältä, ainakin tuolloisille kyvyilleni ja työvälineilleni. Tämän lisäksi soittimen käynnistäminen (pyörinnän vakiintuminen) oli hirvittävän hidasta. Nykyiset mallit ovat kuitenkin jo hiukan helpommin säädettävissä, mutta vaativat edelleen paljon osaamista. Ne myös säilyttävät säätönsä erittäin hyvin, paljon paremmin kuin vanhat mallit.

Ekos SE ja Kandid ansaitsevat myös hiukan erillistä tarkastelua. Edellinen Ekos oli jo erinomainen äänivarsi ja ilman rinnanvertailua on jopa hiukan vaikeata sanoa kuinka paljon parempi varsi Ekos SE on. Joka tapauksessa vaihdon myötä ainakin dynamiikan parantumista tapahtui jossain määrin. Teknisesti ja materiaalisesti Ekos SE on kuitenkin selvästi parempi ja se toimii käytössä lähes ihanteellisesti. Sen sijaan äänirasian vaihto Akivasta Kandidiin toi helpommin havaittavia eroja. Akiva oli ja on yhä erittäin suorituskykyinen äänirasia, joka välttelee mallikkaasti vinyylilevyjen häiriöääniä. Uusi lippulaivamalli Kandid on luonteeltaan erilainen. Se kaivaa urasta selvästi enemmän musiikillista sisältöä yksityiskohtineen, mutta samalla se tuo levyjen häiriöt enemmän pintaan. Äänellisestä paremmuudesta ei siis ole epäselvyyttä, mutta jotkut saattavat silti pitää Akivan vähemmän armottomasta ”kynnöstä”.


Suorituskyky pähkinänkuoressa

Linn LP12 Klimaxin suorituskyvyn voisi tiivistää yhteen lauseeseen: se on hullaannuttava! Soittimesta ei yksinkertaisesti löydy ainuttakaan äänellistä heikkoutta ja sen käyttö on helppoa ja hauskaa. Ainoa havaittavissa oleva häiritsevä piirre on hienoiset napsahdukset vaimennuspainiketta käytettäessä (ulostulotasoa mahdollisuus laskea neulan laskun ajaksi).

Musiikki, jonka LP12 Klimax levyjen urista kaivaa on poikkeuksellisen tarkasti ilmaistua ja subjektiivisesti katsoen pelkkää hunajaa. Tasavirtaohjattu levylautasen pyöritys on suorastaan uskomattoman täsmällistä. Tämä mahdollistaa upean sävelkorkeuksien ja muun ajoituksellisuuteen pohjautuvien piirteiden toiston. Kandid hoitaa informaation poiminnan levyurasta erittäin tunnollisesti, kaivaen esille instrumenttien harmonisia sävyjä jopa ultraäänialueelta saakka. Sen jälkeen se toimittaa signaalin lähelle sijoitetulle Urikalle signaalin taajuuskorjausta ja vahvistusta varten. Tässä työssä Urika tekee esimerkillisen laadukasta jälkeä, omaahan se todella matalat kohinataso- ja säröarvot. Edellä mainittujen suorituskykyjen avulla tuotetaankin sitten poikkeuksellisen puhdas analoginen signaali, pienimmistä nyansseista voimakkaimpiin transientteihin saakka. Itse asiassa äänilähteen osalta musiikki tarjoillaan kaikkein luonnollisimman oloisesti mitä olen tähän mennessä harrastusurallani kokenut.


Yhteenveto

Linn LP12 Klimax oli ja on edelleen minun valintani vinyylisoittimeksi. Se täyttää helposti kaikki käyttöön ja äänenlaatuun liittyvät vaatimukseni. Lisäksi se näyttää levysoittimelta eikä miltään tekniseltä hirviöltä. Vaikka kaikkia tuotteita voidaan parantaa ainakin jossain määrin, en löydä tästä soittimesta merkittäviä puutteita. Tietenkin joitakin osa-alueita, esimerkiksi ulkoisten häiriöiden vaimennusta, voidaan varmasti parantaa edelleen. LP12 on kuitenkin erinomainen tälläkin osa-alueella jo nyt. Niinpä tällaiset spekulaatiot ovatkin tulkittavissa enemmän tai vähemmän pilkun viilaukseksi.

Rohkaisen digitaaliseen äänentoistoon syventyneitä harrastajia antamaan vielä kerran vinyylisoittimelle mahdollisuuden. Lupaan, että se palkitsee, mutta vain sillä edellytyksellä, että kaikki asiat tehdään ammattitaitoisesti ja oikein, hyväksyen tietyissä rajoissa myös vinyylilevyjen häiriöäänet. Tähän nautintoon ei tarvita välttämättä rahaa kuin 2000-3000 euroa. Jos suorituskyky ei edelleenkään tyydytä, niin voi siirtyä LP12 Klimaxin omistajaksi. Tämän jälkeen tilillä on paljon vähemmän rahaa, mutta tilalle saadaan ainutkertaisen hienoja musiikillisia elämyksiä. Taatusti!